perjantai 24. helmikuuta 2017

Kipu.

Makaan pimeässä peiton alla. Tunnen olevani narkki. Täytyyhän minun olla, koska lääke aiheuttaa näin hyvän olon. Jotain väärää tässä täytyy olla. Kivuttomuus on niin mahtava olotila kivun jälkeen, että epäilyttää voiko tämä olla totta, sallittua, todellista... 

Iltapäivän kipulääke unohtui ja söin iltapalaksi ison kasan vihanneksia dipattuna tuorejuustoon. Ja omenan. Ja suklaapatukan. Ja vasta syötyäni tajusin mitä tuli tehtyä ja mitä tulee tapahtumaan...
Liikaa.

Menen keittiöön ja otan unohtuneen lääkkeen. Sillä erotuksella normaaliin että pureskelen sen. Tiedän jo tässä vaiheessa miltä tuleva kipu tulee tuntumaan ja tiedän myös etten tule kestämään sitä paria tuntia jonka lääkkeen vaikutuksen alkamiseen menee. Joten pureskelen. Silloin vaikutus alkaa nopeammin. Kipu alkaa vaatimaan jo syvään hengittämistä. Pihinää hampaiden välistä. Jätän hampaat pesemättä sillä haluan vain sulkeutua kipukuplaani, hengittämään rauhassa, peiton alle. 



Vatsassa on monta kovaa pattia. Ruokaa joka venyttää, ruokaa joka kulkee ja sattuu mennessään. Silitän vatsaani kevyesti niin saan hyvällä kosketuksella vähän huijattua kipua pienemmäksi. Hengitän syvään ja rauhallisesti sisään ja puhallan ilman ulos puhisten, sekin auttaa vähän. Vaihdan asentoa monta kertaa, mikään ei ole hyvä. Silti kipu yltyy välillä sellaiseksi että on pakko voihkia ääneen, pakko irvistää vähän. Odotan että kipulääke toimisi jo.



Kipukuplan tietää se, joka sen on kokenut. Se on se tila, jossa ei voi eikä halua kuunnella ketään. Kenenkään sanomisilla ei ole mitään väliä. Ei mitään arvokasta tuomista sen hetkiseen oloon. Kipukuplassa haluaa olla hiljaa ja rauhassa. Silloin ei kuunnella musiikkia, eikä katsota telkkaria. Saati lueta. Kipukuplassa maataan hiljaa ja hengitetään. Yritetään sulkea kipua pois, tai edes työntää vähän kauemmas. Ja kipukuplassa odotetaan helpotusta.

En tiedä kuinka kauan siinä menee. Ehkä kaksikymmentä minuuttia, ehkä puoli tuntia. Ensin tulee paha olo. Niin oksettava olo että sylkeä saa nieleskellä ihan tosissaan. Se hyökyy päälle yhtäkkiä odottamatta ja joka kerta mietin olisiko pitänyt varustautua hätäkulholla. Se kestää kuitenkin vain hetken. Ja sen jälkeen tulee odotettu helpotus. Pikkuhiljaa kipu vaimenee, hiljenee, häviää. Vielä pari kertaa se yrittää ottaa kiinni ja vääntää, muttei onnistu. Nukahdan huojentuneena ja väsyneenä. Kivuttomuus on niin ihana olotila että se tuntuu väärältä. Nukun silti hyvin. Jos en nukkuisi, olisin lopen uupunut tästä pienestä taistelusta ja makaisin hiljaa kivuttomuudessa kelluen.



P.S. Teksti on yöllä kännykän NotePadilla kirjoitettu ja suoraan tänne siirretty ja siksi vähän erikoisen näköinen.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Syöminen

Otsikko kuulostaa ihan yksinkertaiselta aiheelta. Ja olihan se ennen, sen kun söi tarpeeksi ja jos kalorit meinasi jäädä vajaaksi niin söi vähän kaloripitoisempaa lisäksi. Annoskokojen kasvattaminen oli mulle se haastava juttu, mutta opin sen kyllä ajan kanssa. Ja nyt sitten saakin käyttää aikansa siihen, että keksii sen verran ravintotiheitä ruokia että riittäisi se maksimissaan kolmesataa grammaa kerta-annokseksi. Kasvikset on toki kevyempää kamaa, mutta niissä ei sitten pädekään enää grammamäärä vaan enemmänkin tilavuus.

Mun ruoka-annokseni ja lasten kasvissatsit.

Ennen yks pelastus oli juotava jugurtti. Ongelma oli lähinnä siinä että osa oli sokerittomia ja osa rasvattomia, mä kun halusin rasvaisen sokeriversion. Löytyi niitäkin ja sellaisen joi nopsaan välipalana vaikka bussimatkalla. Nyt en voi hörpätä juotavaa jugurttia. En voi syödä edes maustettua jugurttia. Liikaa sokeria nestemäisessä muodossa nostaa sykkeet taivaisiin. Eikä se tunnu vaan tykyttelyltä vaan vetää olon ihan lötköksi ja jälkeenpäin on yhtä väsynyt kuin olisi isommankin ruumiillisen ponnistelun jälkeen. Samaa pätee vanukkaisiin ja esanssi-sokerimehuihin. Ja arvatkaa muuten mitä sairaalassa tarjotiin välipalaksi gastroskopian jälkeen, pitkän paaston päälle? Maustettua jugurttia ja esanssimehua. Aika yllättävää minusta...

Tomaattilinssisoppaa ja tasapainottamaan keveyttä vihanneksi tuorejuustoon dipattuna.

Voileipä on melko hyvä välipala ja päälliset valikoiden siitä saa kivasti kaloreitakin. Mutta äläpä vaan syö meetwursti-juusto-ruisleipää heti aamusta tai saat taas kerran kärsiä korkeista sykkeistä! Aamuisin syön tällä hetkellä pienen pussipuuron. Se ei nosta sykkeitä, eikä tee paljoa muutakaan eikä siitä saa energiaakaan kummemmin, mutta ainakin aamu-uninen suoli herää sillä pikkuhiljaa eikä auheuta kohtauksia.

Pasta! Kermainen pekonipasta on herkkua ja melkoisen energiatiivistä sapuskaa. Mutta syö sitä vain silloin kun olet pohjalle täyttänyt vatsaasi pitkin päivää ja olet syönyt tarpeeksi kuituja. Muuten on TAAS luvassa korkeat sykkeet ja väsymys. Saman tekee vaalea leipä ja siksi en nykyään osta kuin ruisleipää ellen tiedä että vaalea leipä tulee herkuteltua tietyn ohjelmanumeron mukaisessa järjestyksessä.

Treenilaukussa kulkee usein banaanin lisäksi suklaata.

Ennen join öljyä kalorivajeessa. Yhdessä vaiheessa yritin nostaa painoa juomalla desin öljyä päivässä normiruokien lisäksi. Nyt menee ihan tuurilla sekoaako vatsa öljylisästä vai ei. Nykyään kyllä koko ajan harvemmin. Viime kesänä reilumpi öljylisä sai aikaan rasvaripulin, aivan kuten kuohukerma jota kokeilin juoda salitreenin päälle parin desin purkillisen. Nyt öljyä voi jo ottaa ruoan päälle ja/tai kasvisten kanssa. Kermaakin voi hörpätä kunhan vatsa ei ole tyhjä.

Noihin rasva-ongelmiin sain ravitsemusterapeutilta vinkin entsyymikapseleihin. Ne siis auttavat rasvaa pilkkoutumaan entsyymeillään samoin kuin normaalistikin tapahtuu vatsalaukussa ja suolistossa. Ja kyllä ne jonkun verran auttavatkin, mutta lisäoireena saa mekastavan vatsan. Tosin mekastuksen voi saada myöskin vaikka mustikkamuffinsseista, niinkuin eilen. Ja kun vatsa aloittaa möykkäämisen sitä on onnellinen siitä ettei sillä hetkellä istu missään luennolla tai vastaavassa paikassa missä hiljaiset hetket saattavat yllättää. Syöminen pitää ehdottomasti olla etukäteen suunniteltua sellaisessa tilanteessa.

Tiivistä energiaa, omnomnom!

Onneksi on joitain pelastavia ruokia helpottamaan arkea. On valmis-sushia jossa on yl-lät-tä-vän paljon kaloreita, eikä valkoinen riisi ole yhtään niin vaikea ruoka kuin valkoinen pasta. Suklaata voin syödä, kunhan en ihan tyhjään vatsaan, eikä se nosta sykkeitä ollenkaan niin helposti kuin vaikka maustettu jugurtti. En tiedä miksi on näin, mutta epäilen rasvan osuutta sokerin imeytymistä hidastamaan. On pieniä Hetki-salaatteja, vaikka couscous-tonnikalaa joka sisältää määräänsä nähden reilusti energiaa, mutta on tarpeeksi pieni satsi ettei tarvitse pelätä yllättävää mahakipua. On tuorejuustot, joita voi käyttää vihannesten dippinä ja näin lyödä kerralla sekä energia- että kuitukärpäset.

Ihana couscous-tonnikala-salaatti - jopa proteiinit oli tässä kohdillaan!

Parempaan suuntaan tässä on syömisten suhteen koko ajan tultu. Vuosi sitten olin juuri päässyt sairaalasta kotiin ja mulla oli vellireppu koko päivän vieressä ja suun kautta syödyt määrät oli tosi pieniä. Muutamia ruokalusikallisia. Söin lohta ja smetanaa, mutta himoitsin hedelmiä. Nyt syön ruokani jo salaattilautaselta, joten oikeastaan mun annokseni on jo melko normaaleja pieniruokaisen ihmisen annoksia.
Useimmiten, jos edes raaskin ravintolaan, otan vain alkupalan.  Tällä kertaa valitsin kuitenkin quinoapihvin ja halloumia - juustot söin kokonaan ja melkein koko pihvikin meni!

Suurin osa syömisongelmista liittyy dumping-oireyhtymään, joka on usein tuttu lihavuusleikatuille eli mahalaukun pienennys- ja ohituspotilaille. Se ilmiintyy kun ohutsuoleen pääsee ruokaa liian nopeasti kun ei ole mahanporttia annostelemassa suolelle sopivia määriä. Dumping-oireisiin kuuluu sykkeen nousua, huimausta, pahoinvointia ja ripulia. Se voi olla joko varhaista dumpingia joka ilmaantuu alle puoli tuntia syömisestä tai myöhäistä dumpingia joka tulee jopa tunteja ruokailun jälkeen. Varhainen dumping liittyy siihen kun erityisesti sokeripitoisen ruoka aiheuttaa nesteen imeytymisen ohutsuoleen. Myöhäinen dumping taas liittyy verensokerin romahtamiseen sen jälkeen kun ensin on elimistöön saatu nopealla vauhdilla paljon sokeria ja sitten elimistö on insuliinilla vastannut siihen joloin verensokeri taas saattaa laskea kovinkin alas.

Lisäksi syöminen aiheuttaa kipuilua, joka johtuu suolen venymisestä. Suoli ei muuten ole kovin tuntoherkkä elin, se ei esimerkiksi valita jos sitä pistää neulalla. Venymiseen se kuitenkin reagoi, ja omasta mielestäni venymiskipu suolessa on helposti aika hurja kipu. Venymiskipujen takia joudunkin syömään vahvoja särkylääkkeitä. Ja mieluummin syön niitä kuin annostelen ruokaa jatkuvasti hyvin pieniin annoksiin - illalla ruoka maistuu paremmin ja vatsa ei temppuile niinkuin aamupäivisin, mutta kivut ovat "uhkana" iltaisinkin. Tai erityisesti iltaisin, kun ruokamäärät ovat isompia. Miten sen ottaa.

Kerran kokkasin ystävän luona ja söin näin paljon - puoli lautasellista :)

Vaikka mä vastaan kuulumisiin ja vointikyselyihin jatkuvasti, että "koko ajan menee paremmin" tai "voin paljon paremmin kuin muutama kuukausi sitten" tai "voin oikein hyvin" totuus on kuitenkin se, että syöminen on edelleenkin melkoisen haastavaa puuhaa. Jännittää töihinpaluu ja se miten syömiset saa päivään sopimaan ja miten suoli tottuu heräämään jo ennen kuutta. Nyt kaikki hoituu ihan suht mallikkaasti niin kauan kuin pysyn kotona tai lähellä kotia ja käyn vain lyhyillä reissuilla salilla tai kaupoilla. Jos on enempi on-the-road-päivä, kuten vaikka kun käyn kaverilla kylässä JA samalla kaupoilla, jää kalorit tosi helposti vajaiksi kun ruokailukerrat on harvassa, tai syön liian helppoa ja nopeaa energiaa ja kärsin huonosta olosta tai vaihtoehtoisesti keskityn kuituun ja energia jää vähäiseksi. Nytkin keskityin liian kauan läksyihin (liikeanalyysitehtävä, huhhuijaa mitä vääntöä...) ja tämän tekstin kirjoittamiseen ja nyt on verensokerit hurjassa laskussa pari tuntia sitten syödyn sushin ja suklaan jäljiltä.

Elikkäs eikun syömään tästä ja heipsis!
Kerran oikeassa valaistuksessa näytti siltä että mulla olis vatsapalikat! :D