tiistai 31. tammikuuta 2017

Edelleen olemassa :)

Mä oon ollut nyt vuoden ja yhden kuukauden ilman ruokatorvea. Harmittaa etten edes kysynyt oisko ollut mahdollista saada kuva siitä roikaleesta. Oisin pistänyt kehyksiin. Vuosi sitten olin edelleen osastolla, mutta teholta olin päässyt jo pois enkä takaisin ollut enää menossa. Trakeostomian kautta tuli enää vähän lisähappea mutta tekonenälläkin (siis letkuitta) pärjäsin jo ihan hyvin. Sain kuntopyörän omaan huoneeseeni ja poljin sillä vartin päivässä, sekin osissa. Samalla katselin ikkunasta maisemia jotka yhdennestätoista kerroksesta oli melko hulppeat. Syödä en saanut vieläkään, enkä juoda, purskuttelin vaan kylmää vettä ja syljin pois. Mutta aika pian tuli syömisenkin aika - ja ne ensimmäiset lusikalliset mehukeittoa tai maustamatonta jugurttia maistu ihan parhaalta maailmassa!

Arpi saa välillä näkyäkkin <3
Helmikuussa kotiutuessani kuvittelin pääseväni töihin ehkä toukokuussa. Viimeistään ainakin kesäkuussa. Vaan hiemanpa oli optimistiset mun odotukset. Sairaslomallahan sitä ollaan edelleen. Voimat ei palautuneetkaan jos ei nyt yhdessä yössä niin ei kyllä yhdessä kuukaudessakaan. Tai yhdessä vuodessa. Ja vaikka syöminen on pikkuhiljaa tullut helpommaksi ja annoksetkin kasvaneet, niin painoa tuli viime vuoden puolella huisit neljä kiloa. Nyt olen kyllä reipastunut syömisen suhteen ja ihan tosissaan paneudun asiaan joka päivä ja päivänä minä hyvänsä menee rikki jo neljäkymmentäviisi kiloa! :D

Elokuussa Prahassa.

Eikä tuo viime vuosi ihan nousujohteista ollut. Heinäkuussa väsytti, vippasi päästä ja bussipysäkille kävely hengästytti niin että läähätin minuutteja. Salitreenikään ei oikein kulkenut, vaikka olin innoissani kun sinne taas jaksoin mennä. No, selvishän sekin sitten kun kysyin työterveyslääkäriltä että oiskohan se hemoglobiini laskenut entisestään, josko sen vois tarkastaa. Seuraavana päivänä, perjantaina, lääkäri soittikin takaisin ja sanoi ettei ihme jos väsyttää, sillä hemoglobiini oli valunut kahdeksaankymmeneenkolmeen... Sain lähetteen veritankkaukseen ja lähdin suoraan Peijaksen päivystykseen. Siellä pötköttelin mummujen kanssa pari tuntia kunnes mut siirrettiin illasta osastolle ja pistettiin veri tippumaan. Ja jeps! Seuraavana päivänä kotiin tullessa ei hengästyttänyt edes rappusten nouseminen! Heti helpotti. Aikakin asian hoitamiselle oli vallan oiva, koska seuraavalla viikolla lähdin minilomalle Prahaan. Siellä tuli käveltyä paljon, mikä ei olis ilman tuota ensiapuverta onnistunut kyllä mitenkään. Mutta nyt loma oli tosi kiva ja onnistunut. (Ja Praha mahtava kaupunki, sinne pitää päästä uudestaankin!)

Ensin verta...

...sitten vähän myöhemmin rautaa.

Syyskuussa täytettiin tiputuksessa varastoraudatkin. Samalla aloitettiin kahden viikon, kuuden pistoksen tehokuuri B12-vitamiinia, joka ei ilmeisesti kunnolla pääse imeytymään, koska mun vatsalaukunjämäni ei eritä tarpeeksi sisäistä tekijää. Nyt mä saan aina kolmen kuukauden välein piikkinä annoksen B-kahtatoista (eli kobalamiinia) jottei anemia pääse uudestaan yllättämään, Eikä ole päässytkään, hemoglobiinikin on ollut himpan verran korkeampi kuin ennen sairastumistakin :D Sain Kela-korttiini kolmannen vip-koodin(tähän mennessä olin ollut reuma-vip ja syöpä-vip) ja pernisiöösin anemian koodilla 107 saan vitskuni halvemmalla.

Vadelmamehun näköistä bee-kahtatoista.

Lakurulla-lohikäärme sai kaverikseen ihan vähän hurjan Cthulhun. Samalla otin käteeni ruokatorvisyövän vaaleansinisen syöpänauhan.

Eikä tässä vielä kaikki. Kun kroppa alkoi vihdoin olla jotenkuten kuosissaan, niin sitten alkoi murentua mieli. Halusin nukkua enemmän kuin olisi ollut tarpeen. En päässyt ovesta ulos - olin siis jo valmiina lähtemään salille, reppu pakattuna, mutta en vaan lähtenyt. Väsytti, ahdisti, pelottikin. Kaupassa käyntiä välttelin parhaani mukaan ja pistin muksut asialle aina kun vaan oli mahdollista. Teki mieli eristäytyä, olla rauhassa, kyhjöttää hiljaa sohvannurkassa. Kyllä mä aika pian tajusin että masennus se on joka nostaa päätään pitkästä aikaa, olihan se vanha tuttu muutaman vuoden takaa. Enkä kyllä oikeastaan asiaa ihmetellytkään. Olin koko sairastamisen ajan ollut tosi reipas ja positiivinen - vaikka sairaalassaolon loppuvaiheessa alkoikin pinna kiristymään ja lehtiön sivut täyttymään kiroilusta kun lääkärit eivät antaneet mihinkään lupaa (lähinnä syömiseen, mutta "mihinkään" oli tunne). Sitten kun tärkeimmät asiat oli hoidettu, eli kroppa kuntoon, niin oli tavallaan mielen vuoro huokaista. Ja se huokaisi lujaa ja purskahti itkuun.

Välillä fiilis oli juurikin tämä. Pipo silmille ja omaan rauhaan.

Onneksi oli taas mahtava työterveyslääkäri apuna. Sain mielialalääkityksen, ja vielä sellaisen joka lisää ruokahalua ja aiheuttaa painonnousua mikä mulla olisi tietenkin vain toivottu asia. Lääkitys on tähän mennessä jeesinyt tosi hyvin ja saan jo asioita hoidettua, kaupassa käytyä ja salillekin on taas vanha tuttu hinku. Kävin pari kertaa juttelemassa psykologinkin kanssa ja totesin etten välttämättä mitään terapiaa tarvitse tällä kertaa. Tiedän mistä tää henkinen väsymys johtuu ja se menee kyllä ajan myötä ohi, kunhan saan asiat raiteilleen ja rauhoituttua. Ja jos muutan mieltäni, tiedän mistä apua saa.

Yhdennentoista kerroksen maisemat vuosi sitten.

Tuossa myllerryksessä aloitin uudestaan pt-opintoni, jotka jäi heti alkuunsa kesken silloin kun röörimörkö löytyi. Neljä kolmipäiväistä viikonloppua kävin luennoilla, tein läksyjä ja opin uutta. Nuo kurssiviikonloput oli tosi raskaita, enkä mä tunneilla istumisen ja paikasta toiseen matkustamisen lisäksi tehnytkään muuta kuin nukuin. Viikolla oli sitten taas muutakin elämää. Mutta, joulukuussa MÄ VALMISTUIN KUNTOSALIOHJAAJAKSI! Oli ihan mahtavaa saavuttaa ensimmäinen etappi yhdestä monen vuoden haaveesta. Tän vuoden puolella opinnot on jatkuneet ja huhtikuussa - jos kaikki menee hyvin - musta pitäisi sitten tulla ihan virallisesti personal trainer :) Siitä ja kaikesta siihen liittyvästä kirjoitan kuitenkin ihan erikseen.



Tämä oli nyt tässä. Pitkän, pitkän tauon jälkeinen päänavaus. Mä olen edelleen täällä. Ja se on hyvä.


Mun hiukset on tippuilleet hurjasti yli puoli vuotta, vähän myöhässä sytoista vissiin. Ponnari on nykyään ihan onneton hiirenhäntä. Onneksi samalla pukkaa uutta hassua pätkätukkaa :D 
Vasemmalla mä ennen sairastumista, oikealla maaliskuussa vellireppuni kanssa jumppaamassa. Ilman sauvoja en jaksanut askeltaa, enkä niiden avullakaan kovin pitkään. Nyt onneksi tilanne on jo toinen ja kroppakin jotain noiden kuvien väliltä.

2 kommenttia:

  1. Vau!! Onneksi olkoon valmistumisestasi ja ennenkaikkea tervehtymisestäsi!! Olen monesti käynyt täällä piipahtamassa ja pohtinut mitä sulle kuuluu. Nyt olikin tosi kiva yllätys lukea kuulumisiasi. Niin kuin sanotaan, hiljaa hyvä tulee, monessa asiassa. Kroppasi ja mielesi ovat kokeneet melkoisen myllerryksen! Oikein aurinkoista ja ihanaa talven jatkoa ja kevään odotusta sinulle ja perheellesi!!

    VastaaPoista

Kommentteja? Ajatuksia? Ruusuja tai risuja? Anna tulla :D