lauantai 5. maaliskuuta 2016

49 sairaalapäivää

Nonni. Nyt on sairaalareissu jo takanapäin ja minä maailman mukavimmin (no, se jää höpinöiden jälkeen pääteltäväksi...) kotona. Kahteen viikkoon varauduin ja seitsemän viikkoa meni... Kerron nyt koko reissusta tarkemmin vaikka tehoterveisissä jo pikaisesti jotain kerroinkin.

Taistelutoppi päällä sairaalaan lähdössä :)

Leikkausaamun tyylijuttuja - leikkauskaapua ja tuki- sekä puristussukkaa...
Ennen sairaalaan menoa olin valmistautunut hommaan syömällä pari päivää vain nestemäisiä. Päivää ennen lähtöä piti juoda muutaman kerran suolentyhjennysdrinksua, joka oli ihan tajuttoman pahaa. Ymmärrettävästä syystä tälle maanantaile miettimäni Star Wars-leffareissu jäi tekemättä, koska olin saanut vihjeen ettei tyhjennysdrinksujen jälkeen kannata poistua kovin kauas vessan ulottuvilta...

Osastollekirjautumispäivänä sain juoda enää kirkkaita liemiä. Ja tietenkin lisää kaameaa Phosporal-juomaa joka maistui kirpeälle ja suolaiselle ja veteen sekoitettunakin hirveälle...Lisäksi sain "mehu"pohjaisia ateriankorvikejuomia jotka maistuivat laimentamattomille mehutiivisteille. Jipii. Kirjautumispäivän iltana mulle laitettiin heräämössä epiduraalikatetri selkään, jotta leikkauksen jälkeinen kivunhoito kävisi sen kautta helposti ja nopeasti.

Leikkauspäivä alkoi jo aamukuudelta kun hoitaja tuli auttamaan tukisukkien pukemisessa ja kertoili päivän etenemisestä. Suurin osa asiasta taisi mennä ihan ohi kun oli omat ajatukset pikkasen muualla. Aika meni nopsaan ja ajoissa mua jo kärrättiinkin sängyssä kohti leikkaussalia. Salissa alettiin samantein kiinnittämään muhun jos jonkinlaista seurantaläpyskää - ja siinä vaiheessa iskikin sit jännitys ja pääsi tippa karkaamaan linssiin. Hoitajat sen heti huomaskin ja hoputtivat anestesiahoitajaa tipan laitossa, että sain vähän rauhottavaa. Ei siinä sen jälkeen kauaa mennytkään kun vastusteluistani huolimatta (tiiättehän - "ja mähän pysyn hereillä....") sammuin kuin saunalyhty.

Seuraava järkevä muistikuva mulla onkin sit leikkauspäivän myöhäisillasta. Huterampi muistikuva mulla on siitä kun oon huitonut happimaskia pois naamalta (sekin kuuluu oletuksena "näin käyttäydyt leikattavana ollessasi"-toimintatapoihin) ja kysellyt kaikki mietityttäneet kysymykset pois häiritsemästä - mikä on vähän huono tapa toimia, koska siinä torkkuessa vielä vähän lisää ehtii kaikki vastaukset, ja kysymyksetkin, hukata monta kertaa...

Leikkauksessa meni tosiaankin aamusta iltapäivään - äitini soitellessa kuulumisia leikkauksen loppumisajankohdaksi oli kerrottu kello 17.15. Ensin olin monta tuntia vasemmalla kyljelläni oikea käsi ylöspäin sojottaen. Tää leikkausasento aiheutti parin viikon juilinnat vasempaan hartiaan. Ei mikään ihme kyllä, se tuskin oli ihan normaali vasemmalla kyljellä nukkumista muistuttava asento. Tässä leikkauksen alkuosassa mentiin sisään kylkiluiden välistä (kylkiluut tuntuu vieläkin olevan vinossa...) ja porauduttiin sisuksiin poistamaan ruokatorvea mörköineen. Leveä selkälihas katkaistiin pois tieltä ja mun mielestä on ihan uskomatonta miten se kuitenkin on lähtenyt toimimaan ihan kelvollisesti heti pian leikkauksen jälkeen.

Uudenvuodenaattona, siis leikkausta seuraavana päivänä. Hyvissä mömmöissä.

Kun ruokatorvi oli poistettu, käännettiin mut selälleni ja siirryttiin vatsalaukun kimppuun. Tämä homma hoitui monen pienen reiän kautta - vatsassa on nyt koristeena kolme parisenttistä arpea ja kolme ihan pientä. Mikä mun mielestä oli kiva juttu oli se miten isoimmat reiät on ilmeisen tarkkaan valittuihin kohtiin tehty - arvet on "mahamakkaroiden taitekohdissa", joten niitä ei aina edes näy. Vaikka tää ei mikään kauneusleikkaus ollutkaan, niin ei nyt ihan kauheusleikkauskaan. Tässä kohtaa kuitenkin mun vatsalaukustani nidottiin putken mallinen pötkö ja loppuroippeet poistettiin.

Viimeiseksi mentiin sisään kaulalta. Uusi rööri koukkastiin ylös ja kiinnitettiin paikoilleen. Kaulan arpi on pitkä, mutta ihan älyttömän siisti. Ja vaikka mun keskittyminen leikkauksen jälkeen menikin vähän muuhun kuin arpien paranemisen tarkkailuun, oli kaulan arpi mielestäni tosi nopsaan parantunutkin.

Vempeleitä ympärillä riitti. Ja letkuja....
Tunnottomuutta mulla on arpien kohdalla edelleen. Lapaluun kohta, osa kylkeä ja osa mun oikeasta tissistäkin on ihan turtana ja kaulan arven etupuoli ja osa leukaperää on samaten inhat. Tunto palailee varmaan pikkuhiljaa takaisin - tai sitten ei, onhan mulla polvessakin tunnoton kohta leikkauksesta joka tehtiin kaheksankytluvulla...

Lisäksi arpia jäi monen monesta dreeniletkusta. Ja ne on nyt parantuessaan kiusanneet mua eniten kutinallaan! Letkuja mussa oli leikkauksen jälkeen tosiaan muistaakseni kahdeksan ja parin ensimmäisen päivän aikana mulle tuli selväksi että sairaanhoitajat on ihan mestareita aukomaan letkusolmuja ja selvittelemään kaaosmyttyjä. Monta kertaa päivässä, aina uudestaan joka liikahduksen jälkeen... Mulla ei itelläni riittänyt kärsivällisyys letkujen kanssa sumplimiseen, onneksi oli ihanat hoitsut :)

Ykkösarpi.
Pari "isoa" maha-arpea.

Kaulan arpi, melkoisen tuoreena ja silti siistinä :)
Nytkin mussa on vielä yksi letku - jejunokatetri jota pitkin menee velliä suoraan ohutsuoleen. Syömiset on ollu niin pientä että tuo turvaa vähän kalorien saantia. Ja tietenkin se turvasi ravinnon saannin kaikki ne viikot jotka olin sairaalassa syömättä ja juomatta! Alun perin syömättömyyttä piti kestää vain viikon - mikä sekin kauhistutti etukäteen. Mutta kun pukkasi se aspiraatiokeuhkokuume, eli keuhkokuume siitä syystä että keuhkoon meni jotain mitä sinne ei kuulunut, niin mun ravinnottaolo jatkui enemmän ja vähemmän kuusi viikkoa.

Keuhkoon pääsi sinne kuulumatonta tavaraa ilmeisestikin siksi, että leikkauksessa sohaistiin äänihuuliakin hermottavaa recurrens-hermoa jolloin toinen puoli mun äänihuulista osittain halvaantui. Lisäksi keuhkokuumetta tutkittaessa löytyi keuhkoista pienen pieni veritulppa - niin pieni että sen huomasi vasta neljäs röntgenlääkäri - ja täten saan piikittää verenohennuslääkettä itseeni kahdesti päivässä vielä maaliskuun loppuun asti.

Keuhkokuume tosiaan sotki toipumisen melkoisen tehokkaasti. Reissasin moneen otteeseen vuodeosaston ja teho-osaston väliä, kerran paikkapulassa olin heräämössä hoidossa yhden päivän. Hengittäminen vaati hirmu paljon voimia ja kaikki apulihakset oli käytössä - sisäänhengittäessä kaulan jänteet vaan pullisteli niinkuin ois tehokkaampaakin treeniä tehnyt... Puhuminen oli tietysti myös melko hankalaa - ei ollut montaa tarpeeksi lyhyttä lausetta että sen olisi saanut sanottua yhdellä hengittämisellä. Lisäksi mun ääni oli ihan vieras äänihuulipareesin takia. En oo koskaan piipittänyt niin korkealta.
Kun mua siirrettiin teholta tt-kuvaukseen, niin matkalle piti pakata matkahengityskone sängyn päätyyn.

Nukkuminen oli sairaalassa tosi hankalaa. Paitsi että hikoilin ensimmäiset viikot kuin pieni possu, niin nihkeän nahkea muovitettu sänky ei auttanut asiaa. Niinpä mä yhtenä iltana rohkaistuin pyytämään unilääkettä kun hoitajat oli siitä muutaman kerran maininneet... Mä en sitten muistakaan muuta kuin nukkumaanmenon. Yöllä yöhoitaja oli löytänyt mut nojatuolista istumasta. Ilmeisesti olin itsekin tajunnut että nyt ei happi oikein kulje ja siirtynyt pystyasentoon istumaan (sitä teroitettiin monta monta kertaa, että istuessa keuhkot tuulettuu paremmin). Kädet ja jalat oli olleet taipeisiin asti kylmät ja olin vähän sinertänyt. Happisaturaatio oli ollut 66%. Olin kyllä ollut tajuissani ja vastaillut kysymyksiin yksittäisillä sanoilla. Siitä sitten lähdin teho-osastolle elvytysryhmän saattelemana.

Mut pidettiin nukutettuna ja hengityskoneessa seuraavaan päivään asti. Kun heräsin, oli äiti ja veli huolissaan sängyn vieressä. Lääkäri kyseli olenko mahdollisesti ottanut jotain omia lääkkeitä osastolla. Itse olin tapahtuneesta aivan ällistynyt ja mömmöisessä mielessä lähti heti liikkeelle salaliittoteoriat siitä miten mua nyt varmasti epäillään masentuneeksi itsemurhakandidaatiksi. Äidin suuri huoli kummastutti ja minusta koko juttu tuntui suurelta vitsiltä. No, mitä muuta voi kuvitella aivoilta jotka ovat juuri kuljettaneet sua pitkin viidakkoa suurella pyöreällä pitsireunaisella kakku-sängyllä? Minusta teho-osastokin näytti vanhaan kukkakauppaan pikaisesti pykätyltä. (Leikkauksen jälkeisissä mömmöissä muuten ihastelin sairaalan ajankohtaisia Gangnam Style-kuvioituja verhoja ja kuulin dreenien veden pulinassa lääkärien vihaisia kuiskien käytyjä keskusteluja...) Syynä tähän koko hässäkkään oli mitä ilmeisimmin se, ettei vajeella toimivat kökkökeuhkot oikein tykänneet vahvoihin kipulääkkeisiin yhdistetystä unilääkkeestä - pari hengitystä rauhoittavaa pilleriä yhdistettynä osahengittäviin keuhkoihin lähenteli ei-hengittäviä-keuhkoja...

Tuon tapahtuman jälkeen mun happiviikset vaihdettiin Optiflowhun, sellaisiin happiviiksiin joista tuli paineistettua, lämmintä ja kosteaa happea. Ne tuntu inhottavilta kun muutenkin oli kuuma, mutta helpotti vähän hengitystä normiviiksiä paremmin. Hengitys ei kuitenkaan parantunut tarpeeksi, joten mulle päätettiin tehdä trakeostomia. Olin siitäkin mahdollisuudesta kuullut jo ennen leikkausta, mutta olin toivonut ettei siihen tarvitsisi turvautua. Kuitenkin kun oli tapellut hengittämisen kanssa jonkun aikaa niin mikä tahansa helpottava asia oli tervetullut... Kun lääkäri sitten tuli vuodeosastolle ilmoittamaan että kohta on lähtö leikkaussaliin ja kaulaan isketään reikä, olin ihan valmis kokeilemaan tätäkin.

Tässä on jo tekonenä käytössä. Lisähappea tulee letkusta. Tässä vaiheessa olin jo luopunut tyynyliinoista joita hirmu hikoiluani käärin yläkropan peitoksi mieluummin kuin käytin sivistyneesti paitaa. ^_^

Trakeostomian laiton jälkeen mut siirrettiin taas teholle ja siellä olinkin seuraavat kaksi viikkoa. Aluksi trakkarissa oli hengityskone kiinni, ja pikkuhiljaa apupainetta vähennettiin kunnes pääsin koneesta ja aloin harjoittelemaan "tekonenän" kanssa hengittämistä. Tekonenä on siis trakkarin päähän laitettava osa joka vähän pitää hengitysilman kosteana, niinkuin nenä. Hengitys helpottui tuon trakeostomian myötä tosi paljon. Kun ennen liman yskiminen oli lähinnä turhauttavaa kun ison homman jälkeen sai irtoamaan vain pienen klimpin, niin nyt trakkarin kautta sai limaakin imettyä noin vaan - hoitajan avustuksella toki.

Teho-osastoa on kyllä ihan pakko hehkuttaa erikseen! Hoitajat siellä on ihan huippuja ja työlleen omistautuneita. Kaikkien tehopäivien aikana mulle tuli vastaan vaan yks hoitaja joka oli vähän kovakourasempi käsittelyssään eikä tahtonut kuunnella mitä mulla oli sanottavana. Lähes jokaisella potilaalla oli sängyn päädyssä oma hoitajansa. "Lähes" siksi, että mä esimerkiksi olin niin hyväkuntoinen, että saatoin olla jonkun hoitajan "kakkospotilas". Silloinkin mulla oli väline jolla kolistaa tai koputtaa kun tarvitsin hoitajan huomiota - trakeostomian kanssahan en apua voinut ääneen pyytää. Hoitajilta pystyi kysymään mitä tahansa ja jos vastausta ei suoraan tiedetty niin otettiin selvää.


Suurin osa teho-osaston potilaista oli tosiaan aika paljon huonommassa jamassa kuin mä. Itse istuin päivät nojatuolissa telkkaria katsellen ja välillä seisoin ihan vaan saadakseni jalkoihin edes vähän liikettä. Mä olin myöskin tarpeeks hyväkuntoinen käyttääkseni vessatuolia - aika hyvin onnistuu isommalla hädälläkin käyminen vaan verhoilla muista ihmisistä erotettuna silloin kun on pakko. Nähtävyys minusta tuli siinä vaiheessa kun fysioterapeutti raahasi mulle käyttöön kuntopyörän! Olin ensimmäinen joka uutta pyörää pääsi käyttämään. No, pääsi ja pääsi, jonoa ei kyllä ollut...

Viimeiset lähes kolme viikkoa olinkin sitten vuodeosastolla, enkä tehnyt edes pikavisiittejä teholle. Oli siinäkin oma ihanuutensa - oma huone ja oma rauha, ja oikea vesivessa ja suihku... Helmikuun alkupuolella sain kerran jo luvan syödäkin, mutta viikonlopun piimä- ja mehukeittoherkuttelun jälkeen pistettiin ruokahanat taas kiinni kun tulehdusarvot pomppasivat ylös ja kuume nousi. Siinä vaiheessa olo oli jo aika epätoivoinen. Kotiinpääsyäkin oli väläytelty ja sitten tuli taas takapakkia... Se johtui kuitenkin kortisonin liian aikaisesta lopettamisesta ja kun kortisoni tuli lääkelistaan takaisin alkoi myöskin olo kohentua. Kortisonikuuri mulla jatkuu isolla annoksella edelleen, että keuhkot tulis kuntoon.
Jejuno-katetria yritettiin vaihtaa paksumpaan, mutta mun lihaskalvoni ei tahtonut päästää lävitseen mitään muuta kuin pikkukatetrin. Sillä siis jatkettiin kunhan mua oli ensin kiusattu lihaskalvon venyttelyllä.
Nyt mä olen ollut kotona kohta kolme viikkoa. Lihasmassaa menetin sairaalassaoloaikana ihan hurjasti - ei oo jälkeäkään siitä työstä mitä oon parin viime vuoden aikana saanut aikaiseksi. Peffa muistuttaa mummon pyllyä ja jalkojen paksuin kohta on polvessa. Pienetkin kävelymatkat ottaa voimille, koska keuhkot toimii niin aliteholla. On tilanne keuhkojenkin suhteen kyllä jo parempi kuin silloin kun pääsin kotiin. Nyt on käytössä jo lähes koko keuhkojen tilavuus. Pallea mulla on edelleen aika hukassa leikkauksen jäljiltä ja se vähän vaikeuttaa hengitystyötä.

Lisäksi syöminen on yks iso ongelma... Mun pitäis syödä lähes koko ajan pieniä annoksia, mutta kuten oon aina ollut oon edelleenkin laiska syömään. Nälkää mä en edes tunne, täyden olon aistin erilailla kuin ennen. Jonkun aikaa ihmettelin miksi tietyistä syömisistä tulee tosi hankala olo ravaavine sykkeineen ja hikoiluineen, mutta sitten opin että kyseessä on dumping-ilmiö. Siinä ohutsuoleen hulahtaa liian nopeasti liian paljon tavaraa, ja etenkin sokeripitoiset syötävät saa olon huonoksi... Proteiini- ja ateriankorvikejuomat on siis huonoja, samoin vanukkaat ja jopa banaani. Yhtenä päivänä testasin vellin annostelemista "vapaapudotuksella" jolloin velli siis valuu suoleen sitä vauhtia kun suoli vetää, ei niinkuin yleensä pumppu pikkuhiljaa annostelee. Kymmenen tunnin sijaan vellipussi tyhjeni neljässä tunnissa, mutta olo oli aika hirveä koko sen ajan. Ei siis auta tunkea suoleen tavaraa nopeasti edes huimien kaloreitten toivossa... Kuljen siis päivät repun kanssa, jonka sisällä pumppu annostelee velliä letkuun sopivaa vauhtia. On muuten ärsyttävää - kuka vaan voi halutessaan kokeilla sitoa itsensä reppuun kiinni koko päiväksi... Nyt vaan toivon että saisin syötyä tarpeeksi että paino lähtisi nousemaan - pahimmillaan mun muutenkin pienestä painosta on puuttunut kymmenen kiloa ja paino on ollut alle neljänkympin. Painon nousun myötä olisi toivoa päästä velliletkustakin eroon, ehkä jo parin viikon päästä tarkastuksessa :)

Kotiutumispäivänä :)