Suunnitelmia ja suunnitelmien muutoksia

Loppusyksy vai alkutalvi. Ainakin sateisia ilmoja...

...ja kirpakoita, aurinkoisia päiviä.

Tämä vuodenaika saa mut myös pakkomielteisesti väijymään taivaanrantoja.

 ... Ja tänään sitten olikin sää siltä väliltä - pilvinen mutta lämmin. Aika ihanaa kun vaihteeksi ei viima piiskannut nenää kirkkaanpunaiseksi :)

Nyt kun viime viikolla pääsin salihommissa taas vauhtiin, päätin pistää päälle oikein turbovaihteen näille kahdelle viimeiselle In Shape-viikolle. Vaan kuinkas kävikään... Eilisen aikatulut meni pieleen siinä vaiheessa kun sain peruutusajan hammaslääkäriin keskelle aamupäivää, mun vakio-saliaikaa. Vaivannut lonkka piikitettiin tänään, ja ylläriks ei tullut ollenkaan liikuntakieltoa! (Mun piti laittaa tähän kohtaan säälittävä kuva laastarista lonkassa, mutta pistos oli niin pikkanen ettei verta tullut jälkeenpäin ollenkaan enkä näin ollen saanut sitä laastaria. Säälittävä mun lonkka on silti, vähäsen.) Vaikka olin valmistaunut pahimmissa peloissani monen viikon jalkatreenittömyyteen niin tällä kertaa se, ettei suunnitelmia tarvinnutkaan muuttaa oli hieno juttu! Nyt siis loppuviikolle ainakin uinti, pilates, jooga ja venyttely ois varattuna salitreenien lisäks ja vastapainoksi. Lapseton viikonloppu saa ahneeksi noiden ryhmäliikuntatuntien varaamisessa :D

Ylläri oli myös se, kun selitin lääkärille oireita ja näytin risti-istunnassa juilivan kipeän kohdan, niin lääkärisetä kertoi sen olevan lihaksen kiinnityskohta ja että taitaa reisilihas olla se joka ongelmia aiheuttaa. Minä kun olin syyttämässä reumarassua ihan suoraan ilman todisteita... Lisäksi sain lähetteen lannerangan röntgeniin, jotta varmistetaan ettei SI-nivelissä ole tapahtunut lisätuhoa - jos ne nyt voisikaan enempää kalkkeutua. Vai plakkiutua. miten se nyt meni... Varmistin samalla reissulla ettei mun polvet tosiaan ole turvoksissa (olen siis miettinyt asiaa kun polvet on treenailun myötä muuttaneet muotoaan kyhmyröistä tasaisemmiksi) vaan lihas on muttanut niiden mallia. Lumpiot tosin on lääkärin mukaan löysät. Täytyykin googletella vaikuttaako löysälumpioisuus mihinkään. Tai sitten kysyn seuraavalla kerralla, kun silmätutkimusten tiimoilta puhuttiin jo seuraavistakin treffeistä. Voisin hommata lääkäriin saman tien kymmenen kerran kortin :D

No, tekemistähän nyt keksisi vaikka ei liikkumaan pääsisikään (tylsää se silti olisi ollut, liikuntapaussi). Etenkin kun jouluaika lähestyy... Pitäis vähän siivoilla, viedä tavaraa kellariin, hakea tavaraa kellarista, miettiä joululahjoja, tehdä joulukortteja... Ja se joulukalenteri!!! Siihenkin pitää kuvat saada otettua :D Kuvaehdotuksia otetaan edelleen vastaan täällä, vink vink ;) Voimariinin blogiin on kans tulossa joulukalenteri, ja oon varma että niitä(kin) kuvia kannattaa odottaa. Voimariinin ihanan pirteä blogi löytyy täältä.

Stockan ihana kulma, ja Akateemisen nurkan kiva valopläjäys (ja Starbucks kurkkii kulmassa myös)

Kävin sattumalta sunnuntaina Helsingissä, ja silloin sattui olemaan myös joulukadun avajaiset. Tai sattumalta ja sattumalta, ihan sovitusti tapasin ystävääni - sattumalta siellä oli se avajaisruuhka...  Minulle liian kirpakka ilma ei kuitenkaan houkutellut katsomaan kulkuetta. Koko asiankin tiedostin vasta kun ihmettelin ystävälle täpötäyttä bussia. Huomasin taas käyväni kauppakiertelyillä liian harvoin, koska Forumiin oli rakennettu kokonaan uusi kerros täysin minulta salassa! O.o Alakerrassa tiesin tapahtuvan jotain uudistelua ja nyt liikkeet olivatkin jo vaihdelleet paikkaa, mutta että kokonaan uusi kerros, ohhoh... Kävimme ystävän kanssa chai latella Ciao Caffessa, mutta se chai oli kyllä pettymys koostuessaan vain makusiirapista ja maitovaahdosta :( Onneksi seura oli sitäkin parempaa, niin ei yksi mauton chai latte haitannut :)

Kauppojen kiertelykin oli pitkästä aikaa kivaa, ja innostuinkin niin että päätin ostaa itselleni jotain. Järkevä päätös toki, "jotain" on aina tarpeellista... No, en sitten raaskinutkaan tuhlia rahojani oikein mihinkään - paitsi lasten vaatteisiin, koska Stadiumissa oli niin järjettömän hyviä tarjouksia. Perusäitiyttä: "en mä mitään, mutta lapset..." Hmm, kuuluiko siinä häivähdys marttyyri-asennetta? No ei. Olisin itsellenikin ostanut kolme t-paitaa kympillä tai hupparin viidellätoista eurolla, jos vain olisi ollut mulle sopivia vaatteita tarjolla ;)

Löysin mä yhden jutun joulutoivelistalle - tuplatupsupipon ^_^

Kävimme kuitenkin kurkkaamassa joulukadunkin. Pitihän se. Oma kännykamera teki siinä vaiheessa stopin ja lakkasi tarkentamasta, sitä ilmeisesti ei joulukadut ja joulukuuset olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Valoja, valoja, valoja, valoja ja minä.

Mut sitten on taas purkautumisen aika. Valmistautukaa!

Viime aikoina mua on mietityttäny taas yhdenlainen käytös. Marttyyrius. Tiedättehän nää ihmiset joilla on aina kaikki huonosti, mutta asiat ei tietenkään vois mitenkään muuten ollakaan. Ihmiset, jotka mielellään tekis jotain, mutta kun... Ne on semmoisia näkyvästi marttyyreitä. Mut sit on ne toiset, joiden kurjuutta ei kukaan edes voi ymmärtää koska sen tyypin ihmiset rypee kurjuudessaan ihan yksin. Ei siinä, on mullakin huonoja päiviä ja joskus viikkojakin menee niin ettei kukaan ymmärräkään miten vaikeeta mulla on... ;) Tai ehkä mä sitten olen niin hirmuisen ulospäin suuntautunut kotihiiri, etten vaan tajua ihmisiä jotka ei kerro murheistaan kellekään.

Yks ystävä joskus selitti mulle asian niin, että ihminen alitajuisesti rakastaa omaa kurjuuttaan ja tekee siksi itse elämästään vakeeta. Tavallaan jo se, että voi kanssaihmisilleen kertoa ikäviä asioita, ja miten "mulle aina käy näin huonosti" antaa ihmiselle jollain kierolla tavalla paremman olon. Niinkuin ois hyvä että ois huono. Tän asian mä sain ajatellakseni semmosessa elämänvaiheessa, kun itse rakastin kurjuuttani. Mulla oli tapana sanoa että "mä oon tehny kaikkeni, mutta silti..." ja "asiat ois ihan erilailla jos vaan...".Sillon mua suututti kuulla tuollasta. Samoin kuin masentuneena mua suututti kuulla, että jokainen tekee oman elämänsä onnen. En millään tahtonut ajatella että asiassa on vinhasti perää. Masennus on kuitenkin kokonaan normista poikkeava olotila, siinä ei ole muutenkaan paljoa järkeä, ja se oma ahdistus ei todellakaan anna katsoa kokonaiskuvaa mitenkään fiksulla tavalla. Se vaan on hirvittävän suuri järkäle, joka estää näkemästä asioita sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Tietyssä mielentilassa ei vaan kaikki asiat mene omien fakkiutuneiden asenteiden läpi sitten millään. Myöhemmin on tietysti helppo nähdä millaisessa sumussa sitä on itse elänyt.

Kuitenkin yleensä on aina mahdollista valita tyytyykö status quohon vai muuttaako jotain. Muutos voi olla pienikin. Oma asenne, oma päiväjärjestys, joku osa omista ajatuksista... Pienet muutokset voivat johtaa suurempiin, mutta ainakin ne antavat uskoa siihen että muutos on mahdollinen. Mä en itse enää usko että muutos on pahasta, päinvastoin. Muutos on mahdollisuus, muutos on tienristeys.

Suurin osa vastoinkäymisistä on sellaisia että ne tulee, ja sitten niistä selvitään. Mutta tuo rypeminen on sitä että sä et päästä asioista irti vaikka sä kärsit niiden takia. Ihminen tavallaan nostaa itsensä jalustalle sen marttyyrikruunun takia. Tai ansiosta. Vaikka itse tietäisikin sen jonkun tietyn asian olevan pahan olon taustalla, siitä vaan pitää kiinni ja hokee "mä yritän muuttaa tän asian, mutta kun..." Entä jos tarkoitus ei olekaan muuttaa sitä asiaa, vaan itsensä? Asenteensa? Repiä itsensä irti siitä asiasta ja tilanteesta. Nähdä asiat ympärillä sellaisina kuin ne ovat. Huomata apu jota saa ja arvostaa sitä.

Koska jos olosuhteet ei muutu, ei muutu mikään mukaan. Ja yleensä kuitenkin asioille voi tehdä jotain. Me elellään niin mukavasti täällä lintukodossa, että meillä on vaihtoehtoja aina.

Elämä on valintoja, eikä kukaan tee niitä valintoja toisen puolesta. Jos valitsee väärin, voi valita uudestaan. Jos valinnanmahdollisuus on jo mennyt, voi valita oppineensa virheestä.

Elämää voi yrittää suunnitella, mutta kuinka moni voi sanoa elämän menneen suunnitelmien mukaan? Jos suunnitelmat olisi kiveenlyötyjä, mulla tuskin olisi juuri noita kahta ihanaa lasta, koska suunnitelma oli yhtenä iltana kaua sitten lähteä äidin kanssa katsomaan Värttinän keikkaa. Suunnitelma kuitenkin muuttui ja löysinkin itseni perinormaalisti kaverin kanssa vakiohevibaarista. Ja siitä alkoi yks muutos mun elämässä joka vain vei asioita parempaan suuntaan.

No, mun piti purkautua niistä ihmisistä, jotka vihjailee pahasta olosta, mutta sitten vetäytyy kokonaan ja tukkii oman suunsa mutta lähdin taas rönsyilemään... Mä voin kuunnella huolia, mä voin yrittää auttaakin, mutta mä olen lopen kyllästynyt kaivamaan ihmisiä suosta. Ja jos sinne suolle on itse saapasteltu, niin vielä ikävämpi juttu. Mä olen vaan niin väsyny olemaan aina se huolehtija ja tuki. Jos mun apuni ei kelpaa ensitarjoamalla, niin sit saa olla. Sit voi siirtyä siihen marttyyriasenteeseen, jossa ketään ei kiinnosta ja kukaan ei koskaan auta ja itse on aina jotenkin kykenemättömämpi kuin joku muu olisi siinä tilanteessa. Mulla on oma elämä ja arki, jonka saan päivä päivältä rakennettua paremmaksi. Mä en kaipaa siihen negatiivisuutta ja ongelmia ja valitusta. Mä olen tehnyt töitä sen eteen mitä mulla on, enkä mä aio saada siihen säröjä keskittymällä pelastamaan jotakuta ulkopuolista.

Nyt kun mä luen mun tekstiä niin se kuulostaa melkosen kylmältä. Älkää nyt ajatelko että mä olisin myyny empaattisuuteni nettikirpparilla. Ei, kyllä mä ystäviä kuuntelen edelleen ja tuen ja autan. Mielelläni. Mikä sen parempaa kuin tukea ystävää kun tietää saavansa itsekin tukea sitä tarvitessa. (Tähän kohtaan paljon sydämiä, tiedätte keitä ootte <3 <3 <3 ) Mut jos aina pitäis sen henkisen liikkeen olla menossa vaan toiseen suuntaan, niin ei kiitos. Mä en tahdo tuhlata voimiani mihinkään mustaan aukkoon. Okei, mä tykkään kyllä hakata päätäni seinäänkin joskus ja yrittää ja pinnistää niin et veri tirskuu nenästä, mutta rajansa kaikella... Jos mä jotain alan oppimaan vasta nyt kolmenkymmenenkuuden elonvuoden jälkeen, se on se fakta että osaan olla päästämättä ketään imemään musta energiaa. Silloin riittää enemmän hyvää itselle, perheelle ja niille ystäville joiden kanssa on se elintärkeä symbioosi <3

Näitten jokaviikkoisten hermostumisten vastapainoksi oon päättnyt opetella rauhottumaankin. Ei musta meditoimaan ole, mutta esimerkiks sunnuntaiaamuna katselin miten pilvet kulki taivaalla. Se oli aika mahtavaa - ylempänä pilvet kulki hitaasti mutta varmasti pohjoiseen, mutta alemmat hahtuvat kiisi aika vauhtia etelään :)

Tunnustan olevani elektroniikkariippuvainen. Vietän liikaa aikaa läppärin ääressä, telkkari on aina päällä ja kännykkä ahkerassa käytössä kodin ulkopuolella. Siitäkin yritän vierottautua. Oon lakannut näpräämästä kännyä bussissa. Jos mulla ei ole mitään järkevää tekemistä koneella, laitan sen kiinni. Hiljaisuus telkkarin mölinän sijaan on alkujärkytyksen jälkeen rauhoittavaa ja vapauttavaa. No, tämä kasvun osanen minussa on vasta alkutekijöissään, mutta enköhän opi senkin nyt kun alkusysäys ja tiedostaminen on hoidettu. Tämä on kytenyt kyllä jo pidempään, en esimerkiksi ole oppinut ymmärtämään tabletteja - miksi pitäisi olla joka paikassa mukana kulkeva tietokoneentapainenkin kun suurimmalla osalla ihmisistä on netti sun muut hienoudet jo kännykässä.

Ehkä mä olen vain vanhanaikainen :)

Mutta tasapaino - se ois mahtavin juttu elämässä. Olis mahtava duuni ja mieleiset vapaa-ajan tekemiset. Olis perhe ja ystävät ja olis omaa aikaa. Olis syvällistä ajattelua ja hippunen pinnallista hömppää. Olis kroppa kuosissa ja ajatukset järjestyksessä. Olis tasaista arkea ja joskus vähän juhlaa ja irrottelua. Olis huumoria ja hymyä ja olis vähän riitaa ja sovitteluakin. Olis suunnitelmia, ja suunnitelmien muutoksia.




Loppuun kiusaan teitä taas armottomalla kuvapläjäyksellä. Tiedän, olen julma.

Olis terveellisiä aamupaloja ilman että puuro hyppää kiposta ulos...

... Ja olis leivontapäiviä kuopuksen kanssa :)

Omnom :p Se en muuten ollut minä joka kaapaisi sormella päällistä maistiaiseksi :D

Olis maailman parhaita protskupatukoita...

... Ja proteiineja itsepaahdetuista pähkinöistä ja siemenistä.

Kävin Kierrätyskeskuksessa ostamassa pari uutta astiaa ihan vain koska en jaksa aina kuvata samoja kippoja...

Tykkään koukeroista, huomaaks sen?
Toive siitä, että tämä kaunis lautanen olis tarpeeks suuri aamupalapuurolle, oli turha.

Tonnikala-feta-saldee :P

Hiilarit ja proteiinit hätäsesti heitetty kasaan.

Lohipiirakka (Opin että foliovuoan saa laittaa mikroon O.o )

Makaroniskörbäriä. Olen kuullut nimitettävän myös pääkalloksi.

Motivaatiolause tähän väliin :D

Kerran hoidin lämmittelyn kävelemällä asioilta salille. Paljon kivempaa kuin crossarin veivaus :)

Laturia on jotenkin aina yhtä nolo juoda julkisesti. Seuraavaks otan läpinäkymättömän pullon niin kaikonnee dena-fiilis epämääräisestä litkusta ihan väärässä pullossa.

Joskus vaan tarvii lisäenergiaa ja äkkiä. Tuoksu astianpesuainemainen, maku ihan ok :)

En ollut palauttamassa pulloja vaan kävin salilla.

Saako NYT olla turhamainen ja ostaa uuden treenirepun? :D

Kasvaa, kasvaa.

Värit ^_^

Ja värit, taas <3

Tuo katti vaan tahtoo hengailla parvekkeella vaikka pakkasessa O.o

Pakkomielteinen taivaanrantakuva :D

Saa nähdä onko ensi postaus jo joulukalenteria! Vielä täytyy vähän miettiä miten sen toteutan - häirköinkö teitä tosiaan joka ikinen päivä vai väkerränkö koosteita... Olisiko toiveita? :D